On olemassa monenlaisia kavereita, mutta oikeita ystäviä
huomattavasti harvemmassa. Oikea ystävyys on ajatonta. Sun ei tarvitse olla
päivittäin tekemisissä, voi mennä pidempiäkin ajanjaksoja, jolloin
kommunikointi perustuu lähinnä tägäämisistä hauskoihin kuviin Instagramissa. MUTTA, kun nähdään, oli viime
näkemisestä viikko tai pari kuukautta, juttu jatkuu siitä, mihin se silloin
jäi. Ystävälle voi soittaa, kun menee huonosti. Ystävälle jaetaan ilot ja
onnistumiset, mutta myös surut ja murheet. Ystävän duuni on olla tukena,
kuunnella ja toimia neuvonantajana. Ystävä ei tuomitse, vaikka sä olisit ollut
kuinka persereikä. Ystävä kannustaa sua eteenpäin. Ystävän kanssa voi jakaa
ajatuksia, joita ei välttämättä ihan kenelle vain paljastaisi. Ja tällaisesta
ystävästä tulee jokaisen olla kiitollinen!
Ystävänpäivän kunniaksi päätettiin Villasukkakirjailijan, eli Lindan,
kanssa tehdä yhteinen blogipostaus. Tämä vuosi on meidän ystävyydelle muutenkin
spesiaali: ollaan oltu kavereita nimittäin 20 vuotta!
Ollaan siis käytännössä tunnettu aina. Näihin vuosiin mahtuu
monenmoisia tarinoita. Ollaan persoonina hyvin erilaisia, mutta pelottavan
paljon samalla aaltopituudella. Linda on mulle just sellainen frendi, joka
pysyy! Planeetan ainoa ihminen, joka tietää minusta KAIKEN.
Tyhmin asia, jonka
olemme tehneet yhdessä?
L: Ei me voida
kirjottaa siitä tänne!
P: Niitä on
paljon, mutta teiniaikojen master-selitykset ryyppyreissulle ja armoton
teiniaika kokonaisuudessaan (mitä vitt…?)
Ensimmäinen yhteinen
muisto?
P: Kerhosta,
Lindalla oi aina täydelliset hiukset ja tyylikkäimmät vaatteet!
L: Kerhon ihan
alussa, olimme Paulan kanssa molemmat vessassa. Noin 4-vuotiaina siis. Paula
isolla, aikuisten pöntöllä, ja minä vieressä sellaisella lasten pikkupöntöllä.
Minun ”pyyhkimään” -huutoon ei reagoitu, joten kurkotin avaamaan oven ja huusin
kovempaa. Paula, jolle oli siihen mennessä kehittynyt ”taito” tuntea häpeää, huusi vieressä, että älä tee sitä. No, siinä
me sitten istuttiin vierekkäisillä pöntöillä, vessan ovi auki ja kaikki
kerhokaverit eteisessä pällistelemässä.
Oletteko koskaan
olleet toisillenne kateellisia? Voivatko kaverit kadehtia toisiaan?
L: Mun mielestä
voi olla kateellinen, mutta tässä iässä pitää myös myöntää se itselle, ja
mieluiten myös sille ystävälle. Mä oon aina kadehtinut sitä, miten spontaani,
boheemi ja rohkea oma itsensä Paula on: mäkin kun oon aina halunnut, ja joskus
haluaisin edelleen, olla lävistetty, tatuoitu ja tyyliin sinitukkainen.
P: Olen
useastikin! Kateutta on myös hyvänlaatuista, ja tästä voi kaverille puhua.
Lindalla on ihan käsittämätön taito organisoida ja toimia järjestelmällisesti.
Se myös tekee juttuja, joita se haluaa tehdä ja uskoo itseensä. Ja tsiikatkaa
sen hymykuoppia ja valkoisia hampaita! Älytön muijja!
Kolme parasta
piirrettä toisessa?
P: Avoimuus,
aitous ja rehellisyys.
Friends come and go like waves of the ocean. But the true ones stick, like an octopus on your face. |
Kolme huonointa
piirrettä toisessa?
L: Ensimmäisenä
tulee mieleen myöhästely, mutta oon niin tottunut siihen ja osaan ennakoida
sitä, ettei se oikeastaan enää ole huono piirre. Eli: 1. Paulan vieressä ei voi
kävellä, kun se kallistuu aina mua kohti ja melkeinpä nojaa mua vasten
kävellessään, 2. huolettomuus, ja sitten tietty 3. itsepäisyys: siksi ollaankin
oltu aikoinaan napit vastakkain, kun molemmat ollaan niin jääräpäitä!
P: Itsepäisyys,
tietynlainen kärsimättömyys ja suunnitelmallisuus. MUTTA nämä on helposti
perusteltavissa siinä, että itse olen kohtalaisen vatipää ja itsellä vähän
Muumilaakson meininki, ei ole aikatauluja ja ovia ei lukita yöksi.
Tutustuimme seurakunnan kerhossa vuonna -98, olimme samalla
luokalla koko peruskoulun. Matkaan mahtuu jos jonkinmoista tarinaa aina
hiekkalaatikolta jälki-istuntoon. Linda meni lukioon, ja musta tuli
ajoneuvoasentaja. 16-vuotiaina meidän tiet erosi eri paikkakunnille. Mä asuin
Raisiossa, ja kun muutin takaisin Uuteenkaupunkiin, Linda pakkasi laukut ja
muutti Ylöjärvelle. Eikä me oltu paljoakaan tekemisissä, mutta kun näimme
toisiamme, meidän juttutuokiot kestivät tunteja, koska kerrottavaa oli
luonnollisesti niin paljon. Sittemmin olemme olleet tekemisissä enemmän.
Nykyään kun välimatkaa on enää muutamia kilometrejä voidaan ihan vain
kahvitella. Mutta kyllä meidän
kahvihetket useasti venyvät maratonipituisiksi. Keskustelut alkavat useasti
sanoilla ”Arvaa mitä mulle kävi…” tai
”Mitä sä oot mieltä..” – ja yleensä
ennen kuin toinen on saanut edes takkia pois päältä. Tiedämme toisistamme
asioita, jotka eivät ikinä tule kestämään päivänvaloa. Meidän jutuilla ei ole
rajoja, ja kaikesta voi puhua ääneen. En voi olla muuta kuin onnellinen, että
mulla on just tällainen ystävä.
Linda julkaisi
Tarinavyyhti-novelliblogissaan runon, joka kertoo meistä ja eritoten minusta.
Käy lukemassa!
Nyt soi: SANNI - Trampoliini
Nyt soi: SANNI - Trampoliini
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti