sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Mikä minusta tulee isona?


Kysymys joka nousee omassa päässä esille yllättävän usein. Ei suoranaisesti tuossa muodossa, mutta ajatuksena: Mitä mun kuuluisi tehdä. Takana on jo pari ammattitutkintoa täysin eri aloilta (ajoneuvoasentaja tutkinto 2013 ja merkonomin paperit 2017), ja työkokemusta kaikenlaisista hommista. Ja silti usein mietin, mitä haluaisin tehdä vaikkapa viiden vuoden kuluttua, millaista haluaisin elämän silloin olevan. Joo… Tiedän, ettei aina voi valita mitä haluaa, mutta kyllä se väkisin käy mielessä, jos ajattelee, että samaa hommaa tekisi vaikkapa sen 40 vuotta. Kyllä siinä kohtaa toivoisi, että työ olisi edes jollaintapaa mieluista. Tämä tietynlainen ahdistus tulevaisuudensuhteen alkoi jo ennen viimeistä valmistumista ja ollut enemmän tai vähemmän läsnä sen jälkeen.

Kun kirjoittaa Googleen edellä mainitun kysymyksen, ilmestyy näytölle useita ammatinvalintatestejä ”näin selvität, mikä minusta tulee isona”. – Helppoa. Sain vastaukseksi ’viestijä’. Olisipa tämä ollut näin simppeliä, kun viisitoistavuotiaana piti tehdä näitä isoja valintoja. Silloin, kun ei ollut mitään tietoa tulevasta, vaikkei sitä nytkään juurikaan löydy. Ja jos ajassa voisi palata taaksepäin, näin jälkikäteen toivoisin, että olisi siihen opiskeluun jaksanut paneutua hiukan ahkerammin. Tosin en tiedä, olisiko se loppupeleissä muuttanut mitään, vai olisivatko tulevaisuuden suunnitelmat nyt kirkkaammat, who knows.
Toisaalta olisi hienoa jatkaa opiskelua, toisaalta säännölliset tulot toisivat tietynlaista turvaa, ja ääripäänä olisi rakentaa jotain täysin omaa… Olen myös miettinyt ulkomailla työskentelyä. Ja kyllä, mä mietin näitä asioita todella paljon.

Aloitin tossa taannoin personal trainerin opinnot, sillä liikunta ja aktiivinen treenaaminen on kuulunut jo vuosia omaan päivittäiseen elämään. Tämä tuntui luontevalta, ja olisihan se hienoa päästä tekemään itselle rakasta asiaa työkseen. Vaikka edes pienissä osissa.

Kuva: WeHeartIt
Ja mitä itse monesti kuulee, kun asiasta keskustelee: ”kyllä sitä on aikaa tehdä…” tai ”sä olet vielä nuori…” Mutta totuus kuitenkin on, ettei sitä aikaa ole rajattomiin ja kukaan ei ole nuori ikuisesti. Ja niin kuin olen aikaisemminkin kirjoittanut, mikään ei muutu, jos ei sitä itse aio muuttaa. Yksi asia kuitenkin, mistä olen täysin varma, on oman hyvinvoinnin, jaksamisen ja onnellisuuden tukeminen. Työ on kuitenkin loppupeleissä niin iso osa ihmisen elämää ajallisesti, jos se ottaa enemmän kuin antaa, onko se sen arvoista? (Mä tiedän kyllä, täytyy käydä töissä, maksaa veroja ja tehdä paljon muutakin, mikä ei juurikaan kiinnostaisi). Voi olla, että olen jollain tapaa poikkeava, kun pidän outona ajatusta siitä, että tehdään monta vuosikymmentä töitä, että voi sitten vanhempana elää onnellista elämää. Itse haluaisin mieluusti olla onnellinen ennen tuota eläkeikääkin. Älkääkä nyt käittäkö väärin. En tarkoita, että onnellisuus on sitä, ettei tarvitse käydä töissä vaan, että työ olisi sellaista, joka tuo itselle iloa. 😊

Mä en tiedä, olenko mä ainoa, ketä kamppailee samankaltaisten ajatusten kanssa, vai onko mun ajatusmaailma jotenkin kieroutunut. Mä en myöskään aidosti tiedä, mitä sitä kuuluisi tehdä. Mitä sä tekisit, jos saisit valita? 😊

-Baulba

Nyt soi: Sanni - Hakuna matata




perjantai 9. helmikuuta 2018

Ystävä

On olemassa monenlaisia kavereita, mutta oikeita ystäviä huomattavasti harvemmassa. Oikea ystävyys on ajatonta. Sun ei tarvitse olla päivittäin tekemisissä, voi mennä pidempiäkin ajanjaksoja, jolloin kommunikointi perustuu lähinnä tägäämisistä hauskoihin kuviin Instagramissa. MUTTA, kun nähdään, oli viime näkemisestä viikko tai pari kuukautta, juttu jatkuu siitä, mihin se silloin jäi. Ystävälle voi soittaa, kun menee huonosti. Ystävälle jaetaan ilot ja onnistumiset, mutta myös surut ja murheet. Ystävän duuni on olla tukena, kuunnella ja toimia neuvonantajana. Ystävä ei tuomitse, vaikka sä olisit ollut kuinka persereikä. Ystävä kannustaa sua eteenpäin. Ystävän kanssa voi jakaa ajatuksia, joita ei välttämättä ihan kenelle vain paljastaisi. Ja tällaisesta ystävästä tulee jokaisen olla kiitollinen!

Ystävänpäivän kunniaksi päätettiin Villasukkakirjailijan, eli Lindan, kanssa tehdä yhteinen blogipostaus. Tämä vuosi on meidän ystävyydelle muutenkin spesiaali: ollaan oltu kavereita nimittäin 20 vuotta!
Ollaan siis käytännössä tunnettu aina. Näihin vuosiin mahtuu monenmoisia tarinoita. Ollaan persoonina hyvin erilaisia, mutta pelottavan paljon samalla aaltopituudella. Linda on mulle just sellainen frendi, joka pysyy! Planeetan ainoa ihminen, joka tietää minusta KAIKEN.

Tyhmin asia, jonka olemme tehneet yhdessä?
L: Ei me voida kirjottaa siitä tänne!
P: Niitä on paljon, mutta teiniaikojen master-selitykset ryyppyreissulle ja armoton teiniaika kokonaisuudessaan (mitä vitt…?)

Ensimmäinen yhteinen muisto?
P: Kerhosta, Lindalla oi aina täydelliset hiukset ja tyylikkäimmät vaatteet!
L: Kerhon ihan alussa, olimme Paulan kanssa molemmat vessassa. Noin 4-vuotiaina siis. Paula isolla, aikuisten pöntöllä, ja minä vieressä sellaisella lasten pikkupöntöllä. Minun ”pyyhkimään” -huutoon ei reagoitu, joten kurkotin avaamaan oven ja huusin kovempaa. Paula, jolle oli siihen mennessä kehittynyt ”taito” tuntea häpeää, huusi vieressä, että älä tee sitä. No, siinä me sitten istuttiin vierekkäisillä pöntöillä, vessan ovi auki ja kaikki kerhokaverit eteisessä pällistelemässä.
kuva: WeHeartIt
Oletteko koskaan olleet toisillenne kateellisia? Voivatko kaverit kadehtia toisiaan?
L: Mun mielestä voi olla kateellinen, mutta tässä iässä pitää myös myöntää se itselle, ja mieluiten myös sille ystävälle. Mä oon aina kadehtinut sitä, miten spontaani, boheemi ja rohkea oma itsensä Paula on: mäkin kun oon aina halunnut, ja joskus haluaisin edelleen, olla lävistetty, tatuoitu ja tyyliin sinitukkainen.
P: Olen useastikin! Kateutta on myös hyvänlaatuista, ja tästä voi kaverille puhua. Lindalla on ihan käsittämätön taito organisoida ja toimia järjestelmällisesti. Se myös tekee juttuja, joita se haluaa tehdä ja uskoo itseensä. Ja tsiikatkaa sen hymykuoppia ja valkoisia hampaita! Älytön muijja!

Kolme parasta piirrettä toisessa?
P: Avoimuus, aitous ja rehellisyys.
Friends come and go like waves of the ocean.
But the true ones stick, like an octopus on your face.
L: Mä keksin ne huonot ensin! Noh... huumorintaju, luotettavuus ja tietenkin se tapa, jolla Paula selittää jutut. Tähän viimeiseen tietysti kiteytyy myös niiden juttujen materiaali!

Kolme huonointa piirrettä toisessa?
L: Ensimmäisenä tulee mieleen myöhästely, mutta oon niin tottunut siihen ja osaan ennakoida sitä, ettei se oikeastaan enää ole huono piirre. Eli: 1. Paulan vieressä ei voi kävellä, kun se kallistuu aina mua kohti ja melkeinpä nojaa mua vasten kävellessään, 2. huolettomuus, ja sitten tietty 3. itsepäisyys: siksi ollaankin oltu aikoinaan napit vastakkain, kun molemmat ollaan niin jääräpäitä!
P: Itsepäisyys, tietynlainen kärsimättömyys ja suunnitelmallisuus. MUTTA nämä on helposti perusteltavissa siinä, että itse olen kohtalaisen vatipää ja itsellä vähän Muumilaakson meininki, ei ole aikatauluja ja ovia ei lukita yöksi.

Tutustuimme seurakunnan kerhossa vuonna -98, olimme samalla luokalla koko peruskoulun. Matkaan mahtuu jos jonkinmoista tarinaa aina hiekkalaatikolta jälki-istuntoon. Linda meni lukioon, ja musta tuli ajoneuvoasentaja. 16-vuotiaina meidän tiet erosi eri paikkakunnille. Mä asuin Raisiossa, ja kun muutin takaisin Uuteenkaupunkiin, Linda pakkasi laukut ja muutti Ylöjärvelle. Eikä me oltu paljoakaan tekemisissä, mutta kun näimme toisiamme, meidän juttutuokiot kestivät tunteja, koska kerrottavaa oli luonnollisesti niin paljon. Sittemmin olemme olleet tekemisissä enemmän. Nykyään kun välimatkaa on enää muutamia kilometrejä voidaan ihan vain kahvitella. Mutta kyllä meidän kahvihetket useasti venyvät maratonipituisiksi. Keskustelut alkavat useasti sanoilla ”Arvaa mitä mulle kävi…” tai ”Mitä sä oot mieltä..” – ja yleensä ennen kuin toinen on saanut edes takkia pois päältä. Tiedämme toisistamme asioita, jotka eivät ikinä tule kestämään päivänvaloa. Meidän jutuilla ei ole rajoja, ja kaikesta voi puhua ääneen. En voi olla muuta kuin onnellinen, että mulla on just tällainen ystävä.

Linda julkaisi Tarinavyyhti-novelliblogissaan runon, joka kertoo meistä ja eritoten minusta. Käy lukemassa!

Nyt soi: SANNI - Trampoliini